Pientä keikkaa mut ei vaan breikkaa

2016 syksyllä sisuunnuin hieman räntää vasten naamaa viskovasta  bändin keikkatorjuntapuhurista, ja päätin pommittaa kaikkia meille mahdollisia paikkoja, kun ei ketään muutakaan keikkamyyjää ollut. Isoille festareillehan ei kaltaisellamme tuntemattomalla bändillä ole mitään asiaa, ei edes päätapahtuman ohessa oleville klubikeikoille ellei satu plakkarista löytymään joku onnen kantamoinen, biisi joka kuin varkain singahtaa yllättäen radiosoittoon, tai sitten jos bändi on luonut jotain uutta, liittäen Siperian burjaattien ja nenetsien hevosenjouhikanteleen saundin ja melodiat uudella aidolla tavalla bluesiin. Tai vaihtoehtoisesti onnistunut luomaan maineensa kultaisilla 70- ja 80-luvuilla, jolloin blues oli upeeta lähes  kaikkien mielestä. Sen verran rutistus auttoi, että saatiin pari baarikeikkaa lähiseuduille, Pub Markukseen Äänekoskelle 25.2 ja aprillipäivänä paikalliseen ravintola Rosettiin Vaajakoskelle. Vastaanotot eivät olleet erikoisen lämpimiä, liekö mainonnassa ollut puutteita. Väkeä esim. Markuksessa oli kyllä aika paljon, mutta enimmäkseen ulkona terassilla kaljalla ja tupakalla, varmaan odottaen tiskijukkaa soittamaa rokkia; mekkala sieltä lähes peitti alleen bändin soiton… Pari innokasta oli salissa, ja pari tuttuakin, ja setti vedettiin läpi. Ei taida tulla uutta kutsua esiintymään…

2017 Rosetissa oli muutama vakiasiakas, ja soittajien vaimoja sekä poikia tyttöystävineen. Yksi asiakas sentään innostui niin, että vaati meitä varaamaan Vaajakosken ison urheiluhallin seuraavalla kerralla ”koska varmasti tulee porukkaa kun musa on niin perhanan hyvää”; se sentään lämmitti!  Elokuussa oli taas Korpilahden Satamablueskeikka Blue Stonen ja Ingelius Flamelightin kanssa, väkeä normaali määrä ja soitto kulki vaikka kitarasaundiini en sillä keikalla ollut tyytyväinen. Keskisuomalainen jopa  kirjoitti ison kuvan saatetekstissä, että Tyly Kohtalo sai kansan rokkaamaan, ja sehän on myös yksi tehtävistämme.

Syyskuussa soitettiin vielä keikka Pieksämäellä baari Coronassa, sää oli ilmeisen hyvä koska enimmäkseen ulkona istui väkeä… sisällä muutama nuori mies tyttöystävineen vaati Hurriganesia, mutta tykkäsivät myös parista biisistä jotka käsittelivät suomalaista naisluonnetta, ja kuuluipa muutama ”no niin! ” –lausahdus tyttöystäville asioista… Siihenpä se vuosi tiivistyi, enpä voi kehua myyntitaitojani näin jälkeenpäin, ja liekö soitossa ja sanomassakin sitten vikaa kun ei vedä… Tosin keikkojen saannin vaikeutta harmittelevat muutkin saman alan esiintyjät, erityisesti sitä, että keikkabuukkaajat eivät nykyään edes vastaa yhteydenottoihin millään tavalla. Heitä on muutenkin vaikea saada kiinni; on vain nimi, vaikkapa nyt Jaska, ja meiliosoite josta ei koskaan vastata. On tosin sellaisiakin jotka kyllä vastaavat, että ”ei nyt tällä hetkellä oo iltoja” tai ”teidän musa ei sovi paikan tyyliin” tai ”teemme juuri ohjelmaa vuoden päähän, katsotaan olisiko jotain, ilmoitamme”. No, onhan se yrittäjän arki sitä, että tuottoa pitäisi tulla ja porukkaa saada ravintolaan houkuteltua, ja varmaa on, että se onnistuu helpommin tunnetun ja suositun bändin buukkaamalla. Onneksi on vielä joitain paikkoja jossa bluesiakin voi soittaa kuten Paapan Kapakka Tampereella, Storyville ja Juttutupa Hesassa sekä Pub 23 Kouvolassa, ja onhan niitä muitakin, usein pitkin Suomea olevia pieniä paikkoja joihin meidän viiden miehen bändin on tukalaa ahtautua, mutta kyllä nekin kelpaisivat! Koska sehän se bändin tarkoitus on, käydä keikoilla ja soittaa ihmisille… en enää oikein tiedä, mikä meidän sauma vois olla; ei olla enää mitään nuoria blueskukkoja muttei liian vanhojakaan; rokataan kohtuudella muttei olla riittävän ”rock”, ja ei olla kai sitten bluespaikoille tai festareille tarpeeksi ”blues” kun lauletaan suomeksi, Suomessa…tai sit vaan ei olla tarpeeks hyviä. Talvi 2017 käytettiin sitten uusien biisien harjoitteluun ja jonkin verran keikoille tyrkyttelyynkin, mutta taisteluväsymystä oli ilmassa…